torstai 23. syyskuuta 2010

Vainukoira vauhdissa

Meillä oli viime vuonna aika pahoja ongelmia agilityradalla haistelemisen kanssa. Luulin jo että oltaisiin päästy tästä eroon, mutta ei. Käytiin tänään taas Ojangossa, ja kaikki mahdolliset hajut alkoivat kiinnostaa Camia jo bussimatkan aikana. Kuono pitkällä se nuuskutteli koko matkan, ja sama jatkui myös kentällä.

Ongelmaa esiintyy eniten silloin, kun Cami tylsistyy treeneissä. Kun sillä on hetki omaa aikaa. Ja siihen ei siis vaadita kuin muutaman sekunnin tauko harjoitusten välissä, jolloin en huomioi sitä aivan sataprosenttisesti. Näitä taukoja olen yrittänyt paikata sivulletulolla, maahanmenolla tai muilla tempuilla. Tai sitten otan Camin suosiolla syliin, jos aion jäädä edes hetkeksi miettimään rataa, juttelemaan tms. Pahimmillaan haistelu on sitä, että Cami saattaa kesken radan lähteä esim. kahden peräkkäisen, hyvin lähellä toisiaan olevan hypyn välillä jonkun ihanan hajun perään. Tuntuu ihan uskomattomalta, miten tehokkaasti ne hajut vetävät puoleensa tuota pientä kuonoa. Tätä tapahtui taas tänään.

Onko kyse loputtomasta ruokahalusta, muiden koirien tuoksuista, tylsistymisestä, stressistä vai mistä, sitä en tiedä. Cami tuntuu kuitenkin nauttivan esteiden suorittamisesta, eli tuskin sillä kovin tylsää voi radalla olla. Tämä ongelma syö kyllä ohjaajan motivaatiota ja aiheuttaa pahaa mieltä, eikä ohjattavallakaan kohta ole enää kivaa. Ja tämän kun nimenomaan pitäisi olla hauskaa yhteistä ajanvietettä.

Miten sitten olen ajatellut yrittää korjata tilannetta? Nämä tulivat nyt ensimmäisenä mieleen, sen jälkeen kun olin luopunut ajatuksesta myydä vuoden treenipaikkani jollekulle siitä hyötyvälle ja tehdä Camista sohvakoiran tai ehkä rukkaset.

1) Parempi palkka: Tällä hetkellä palkkana on ainoastaan Camin omia kuivamuonanappuloita, koska Camin ruokavalio on ollut kovin rajoitettu. Possua tuo tuntuu kuitenkin sietävän, joten ehkä pitäisi piipahtaa Murren Murkinassa ostamassa jotain uusia herkkuja sille. Viime vuonna meillä tosin oli vaikka mitä herkkuja mukana, ja tilanne oli silti sama.

2) Paremmin suunnitellut treenit: Meidän omatoimitreenit ovat usein lähinnä sitä, että rakennetaan pieni radanpätkä, jota tehdään muutaman kerran, ja tehdään lisäksi yksittäisiä esteitä tai muutaman esteen yhdistelmiä ihan satunnaisesti. Rata ja muut harjoitukset riippuvat usein siitä, miten edellinen treenaaja on jättänyt esteet radalle. Ei siis mitenkään suunnitelmallista. Jos suunnittelisin etukäteen päivän harjoitukset ja kävisin niitä mielessäni läpi ennen kentälle menoa, ehkä harjoittelu olisi tehokkaampaa ja turhilta mietintätauoilta vältyttäisiin. Ihan omasta laiskuudesta siis johtuu tämä.

3) Ei väsyneenä tai puolikuntoisena treeneihin: Tänään huomasin jo lähtiessämme kotoa, että oma olo ei ollut ihan kaikkein paras huonosti nukutun yön ja pienen päänsäryn jälkeen. Tämä ehkä saattoi vaikuttaa omaan käytökseeni ja sitä kautta myös pienen vainukoiramme käytökseen. Väsyneenä on kuitenkin helposti pinna kireällä, ja Cami saattaa mennä lukkoon ja haistella ihan vain rauhoitellakseen emäntää. Mutta miten ihmeessä aion selvitä ensi viikolla alkavista maanantaisin kello 21-22 pidettävistä treeneistä, kun yleensä ole maanantaisin tuohon aikaan jo nukkumassa.. Pienet päikkärit ennen treenejä eivät varmaankaan olisi pahasta.

4) Sen tosiasian hyväksyminen, että Cami on ehkä maailman omapäisin pieni tuittupää, jolla ei ole tippaakaan miellyttämishalua. Huonoina päivinä sitä ei vain yksinkertaisesti kiinnosta, eikä siltä pitäisi silloin mitään vaaatiakaan. Tämän hyväksyminen on tosin joskus hieman hankalaa, kun on ensin käyttänyt yli tunnin matkustaakseen julkisilla agitreeneihin iltamyöhään vain todetakseen, että tämä onkin taas näitä päiviä.

Pikkuneiti vauhdissa Koirakerho K9:n agikisoissa viime vuonna. (kuvaajana Aino Virkki)

Kaikesta huolimatta Cami on kuitenkin hyvinä päivinään aivan mahtava agility-bichoni, enkä sitä ikinä mihinkään bordercollieen vaihtaisikaan. Ehkä saamme uudelta kouluttajaltamme hyviä vinkkejä, tai ehkä pääsemmekin alkuun jo näiden pienten pohdintojen jälkeen. Toivottavasti jokin ratkaisu kuitenkin löytyy, ja pieni valkoinen saa jatkossakin kiitää hyvillä mielin agilityradoilla. :)

Ei kommentteja: